Olemme juuri tulleet laivaan edessämme elämämme seikkailu. Mukana 2-vuotias tyttäremme ja 5-vuotias poikamme. Kuljemme laivan käytävällä, on kahdeksas hääpäivämme. Laivapuhelu Eero Koskiselle, kuuluu kaiuttimista. Firma, jolle olin Freelancerina tehnyt töitä, soitti peräämme ilmoittaakseen, että oli mennyt konkurssiin. Olin muutaman vuoden kirjoitellut kauppakirjeitä heidän puolestaan kotoa käsin. Olin toisen lapseni jälkeen jäänyt kotiin, ottanut 1- vuotiaalle tyttärellemme toisen samanikäisen hoitolapseksi, jotta on varaa olla kotona. Siinä ohessa yritin tehdä suorituksia kesken jääneeseen maisterintutkintoon ja pitää itseni jollain lailla kiinni työelämässä. No ok, ei voi mitään.

Sitten tuli seuraava kuulutus, ”Laivapuhelu Eero Koskiselle”. Tällä kertaa soitto tuli muuttofirmasta. Olimme aamulla pakanneet tavaramme katettuun konttiin, Veikko Manninen haki jonkun sängyn tarvitsevalle, mutta päälisin puolin kaikki kukkia myöten oli pakattu konttiin. Rauno Mikkonen ja joitakin muita seurakuntalaisia oli ollut pakkaamassa, ei muistikuvaa missä lapset olivat sen yön. Eikä, oli ensimmäinen ajatus. Mitä nyt tehdään. Takanamme oli pari vaikeaa vuotta, yövalvomisia lasten kanssa, uupumusta, katkeruutta.

Olin juuri edellisenä syksynä havahtunut hengellisen tilani surkeuteen. Olin tullut väsyneenä kateelliseksi toisen menemisille, sille että hän saattoi mennä kuukaudeksi aktiomatkalle, hoitaa seurakunnassa vaikka mitä tehtäviä, hoitaa työkavereiden kanssa kuntoaan ja ties mitä. Olin kinastellut hänen kanssaan siitä, mikä oli raamattukoulussa omaksuttu tärkeysjärjestys. Tuleeko Jumalan jälkeen perhe vai seurakunta. Olin jopa mennyt niin pitkälle, että olin toivottanut itselleni kuolemaa, jotta toinen saisi paremman vaimon. Hän toisaalta oli samaan aikaan burnoutissa, meidän kummankaan sitä tajuamatta. Istui sohvalla, katseli vaimoaan ja lapsiaan keittiössä ja mietti, mitä tekemistä hänellä on tuon naisen kanssa. Samassa Jumala muistutti, että hän oli luvannut pitää huolta tuosta naisesta ja niin tuo ajatus väistyi.

 Kaikki oli tehty yhdessä siihen asti, kunnes ensimmäinen lapsi syntyi. Tultu uskoon yhdessä, käyty yhdessä kasteella, menty kesäkonferenssissa kihloihin, oltu kaikilla mahdollisilla evankeliointikursseilla, kuorossa ja vedetty nuorisotyötä. Yhdessä. Nyt seurakunnan lupaavin nuori mies, joka lupasi tehdä kaiken mihin häntä pyydettiin, oli burnoutissa ja pystyi ajatuksissaan näkemään vain viikon eteenpäin. Epätoivoisena yrityksenä hän otti 9-kuukauden ikäisen vauvan äidin mukaan kuoromatkalle Saksaan. Siellä Jumala rukousjonossa, jossa muita hengen voimasta kaatuivat, väsyneen äidin kohdalla vain sanoi ”Niin kuin on päiväsi, niin on voimasikin oleva”. Muistutus tuli häälaulusta, jonka seurakuntamme ihmiset meille lauloivat ja vielä kirjallisenakin antoivat mukaamme. Kun oma poikani pakeni pöydän alle äidin räjähtävää kiukkua, äiti viimein nöyrtyi ja pyysi Jumalalta anteeksi katkeruutta. Avuksi tuli Kai Antturin saarna, Velat ja saatavat, mistä lie Jumala sen lähetti siihen tilanteeseen. Nyt kaikki tämä oli takana ja piti aloittaa puhtaalta pöydältä ilman odotuksia toiselta. Kaikki rahat oli pantu kiinni tullivapaaseen autoon, kirpputorilta oli ostettu lapsille vaatteita ennen lähtöä. Mukana ei ollut kuin pari matkalaukullista vaatteita. Perillä Eeron palkannut firma oli luvannut maksaa matkakulut, joten kaikki mahdollinen oli pantu likoon.

Mitä tekisimme, ilman rahaa, huonekaluja tyhjässä huoneistossa maassa, josta emme etukäteen tunteneet ketään..

jos haluat seurata matkaamme ja mitä kaikkea se on tuonut elämäämme mukanaan, pysy kanavalla.